Kaikki alkoi oikeastaan jo vuonna 2013. Olin ostanut muutamaa vuotta aiemmin Stephen Farmerin “Messages from Your Animal Spirit Guides” -kortit ja käyttänyt niitä säännöllisesti oman intuitioni peilaamiseen. Jo silloin haaveilin, että joskus vielä tekisin omat voimaeläinkortit.

Samoihin aikoihin olin tavannut ihanan miehen (nykyisen aviomieheni!) Tolousessa animaatioalan tapahtumassa. Toisilla treffeillämme, tv-alan tapahtumassa Cannesissa, hän nosti kortin: “Cheetah”. Viesti oli selkeä: jos tiedät mitä haluat, toimi nopeasti. Niin hän tekikin – hyppäsi lentokoneeseen kanssani kohti Suomea ja siitä alkoi yhteinen tarinamme. <3

Pian perustimme yhteisen yrityksen, Power Animals United, jonka nimi syntyi juurikin noiden korttien innoittamana. Ajatus voimaeläinkorteista pysyi mukana taustalla, mutta muiden projektien vuoksi (tein mm. kaksi kautta Metsien kätkemä -tv-sarjaa sekä vein ohjelmaa maailmalle – ja syntyipä meille ihana poikakin!) ne eivät koskaan valmistuneet – kunnes ajatus niistä kirkastui kymmenen vuotta tapaamisemme jälkeen.

Vuonna 2023 julkaisin Rituaalikirjan, ja sen myötä ymmärsin, että haluan viedä alkuperäisen kortti-idean vielä pidemmälle – yhdistää sen rituaaleihin ja vuodenaikoihin.

Samana talvena vetäydyin Pohjois-Carolinan Ocracoke-saarelle, jossa vietämme usein osan talvesta mieheni perheen luona. Tulin todella kipeäksi, ja makasin monta päivää sängyssä kivun ja kuumehoureiden keskellä. Erään yön aikana näin selkeän vision: minun tulisi tehdä oraakkelikortit, jotka veisivät meidät takaisin luontoon, itämerensuomalaisen kansanperinteen äärelle ja samalla syvemmälle itseemme.

Korttien visuaalinen maailma annettiin niin ikään unessa: kuvituksen pitäisi näyttää siltä, kuin kortit olisivat peräisin 1800-luvun lopun kansallisromantiikan aikakaudelta. Sellaisesta maailmasta, jossa jugendlinnat pilkistävät vielä villien metsien keskeltä ja henkimaailma on läsnä arjessa. Ja jollaiseksi minä ja siskoni Riikka olimme metsän mielessämme lapsena kuvitelleet, kun taiteilijaisämme kertoi itse keksimiään tarinoita metsän olennoista.

Aloin kirjoittaa. Kortit syntyivät aluksi englanniksi – ehkä siksi, että visio tuli Pohjois-Amerikassa ollessani, tai ehkä siksi, että halusin alusta alkaen jakaa suomalaisen luontoviisauden myös kansainväliselle yleisölle. Ehkä nämä kortit voisivat auttaa myös niitä, jotka ovat jo unohtaneet juurensa, löytämään takaisin kotiin.

Siskoni Riikka lähti etsimään kuvitustyyliä, jonka olin unessani nähnyt. Omien valokuvien, piirrosten, tekoälyn ja yli sata vuotta sitten eläneiden taiteilijoiden hengessä syntyi nykyinen visuaalinen ilme – maaginen, tunnistettava ja ajaton.

Kortit julkaistiin kesällä 2024 omakustanteena yrityksemme Power Animals Unitedin kautta. Ne on painettu Suomessa kierrätyspaperille, ja jokainen korttipakka pakataan käsintehtyyn pellavapussukkaan, jotka ihana Sari Mannerveden Ompelimosta on meille ommellut. Painatukset on tehty käsin silkkipainolla Kalasataman Seripajassa Helsingissä.

Ensimmäinen painos myi heti kesällä loppuun – sitä myytiin vain Onoma Shopissa Fiskarsissa sekä omassa verkkokaupassamme. Teimme sen rohkaisemana isomman painoksen ja laajensimme jälleenmyyntiverkostoa.

Keväällä 2025 solmimme yhteistyön amerikkalaisen Schiffer Booksin RED Feather -kustantamon kanssa, joka julkaisee kortit Yhdysvalloissa ja kansainvälisillä markkinoilla keväällä 2026. Julkaisijan löytämisestä on kiittäminen rakasta aviomiestäni Thatcheria, ja diilin viimeisteli agenttini Elina Ahlbäck.

Ennen kuin kansainvälinen ja kaupallinen versio korteista tulee maailmalle, myymme vielä omaa, kotimaassa tehtyä design-painosta. Ja ilokseni voin kertoa, että myös suomenkielinen opas on vihdoin julkaistu! Se on maksuton teille, jotka olette jo kortit ostaneet, ja muiden on mahdollista ostaa se erikseen tai sitten uusille korttien ostajille se tulee luonnollisesti korttien mukana.

Tuntuu uskomattomalta katsoa taaksepäin tätä matkaa. Aina ei oikein arjen kiireiden keskellä edes ehdi juhlistaa tai tajuta sitä, mitä kaikkea on saanut aikaiseksi kun uudet projektit painavat jo päälle. Mutta nyt Sadonkorjuun rituaalit -luentoa suunnitellessani pysähdyin, ja hitsi vieköön olen meidän pienestä ja sinnikkäästä tiimistä ylpeä! Olen myös äärettömän kiitollinen jokaiselle, joka on ottanut kortit osaksi omaa arkeaan –kiitos siis myös jokaiselle teistä! ❤️

Kortteihin voit tutustua meidän omassa nettikaupassa tai sitten jossain jälleenmyyjiemme liikkeessä.

Rakastan syksyä! 🍂

Pian alkavia elokuun lämpimiä, pimeneviä iltoja, tähtitaivaan paluuta ja sadonkorjuun runsautta, syyskuun väriloistoa ja sienisatoa. Tiedän kuitenkin, että ajatus syksyn tulosta saattaa ahdistaa: kesän loppuminen, töiden aloitus, uudet projektit, arkirytmiin siirtyminen ja tulevat kiireet hiipivät mieleen. Ja voih – kurkien ja muiden muuttolintujen lähtö saa nomadisieluni haluamaan niiden selkään ja suuntaamaan kohti Lintukotoa! 🪶

Mielessä pyörii tuttu kysymys: miten voisin aloittaa syksyn tällä kertaa omilla ehdoillani? Ei kiireellä, ei muiden odotuksista käsin, vaan juurevasti omia tarpeita ja luonnon rytmiä kunnioittaen.

Jos sinulla on samanlaisia tuntemuksia, haluan kutsua sinut mukaan maksuttomalle verkkoluennolle, jonka vedän elokuun alussa,
tiistaina 5.8. klo 18–19. Ilmoittaudu mukaan >>

Jos siis
- tunnet sisimmässäsi ettet halua jatkaa enää samaa vanhaa polkua
- tunnet vetoa rituaaleihin, luonnon rytmeihin ja kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin
- haluat syventää yhteyttä itseesi, juuriisi ja ympäröivään luontoon, kannattaa tulla mukaan!

Tunnin mittaisella ilmaisella luennolla saat:
- Tietoa siitä, miten luonto valmistautuu syksyyn ja miksi esivanhempamme juhlivat sadonkorjuuta
- Ymmärrystä siitä, miten voit hyödyntää rituaaleja ja luonnon rytmejä oman elämäsi tasapainottajana
- Ohjatun henkilökohtaisen sadonkorjuurituaalin, jonka voit tehdä heti luennon aikana
- Tietoa syyskuussa alkavasta Syyspolku-kurssista, joka on luotu sinulle, joka et halua palata arkeen entisenä itsenäsi. Yhteisölliselle kurssille on rajattu määrä paikkoja ja luennolla saat sille myös alennuskoodin. 💫

Tule yksin tai kutsu ystävä mukaan. Ei tarvitse tietää mitään etukäteen – riittää, että sinulla tarve aloittaa tänä vuonna syksy uudella tavalla, omilla ehdoillasi.

Nähdään elokuun lempeässä illassa! 🍂

Ilmoittaudu mukaan >>

Reetta

Aloitetaan ensin hyvistä asioista: en ole koskaan ennen ollut elokuva- tai tv-alan tapahtumassa, missä sessiot aloitetaan puhdistamalla tilan ja ihmisten energiat salviansavulla, kutsutaan paikalle esivanhemmat ja ilmansuunnat, puhutaan kuun vaiheesta (erityisesti nyt käsillä olevasta mansikkakuusta ja sen merkityksestä), tai jossa jaetaan tarinoita aikojen takaa jotta ymmärtäisimme, kenen maalla olemme. Jossa jokainen panelisti tai esiintyjä saa aloittaa puheensa ensin omalla äidin- eli sydämenkielellään tullakseen nähdyksi (mielenkiintoinen fakta tähän väliin: Torontossa puhutaan yli 200 eri kieltä ja tämä on maailman kulttuurisesti monimuotoisiin kaupunki!). Jossa elokuvien yhteydessä ei ole vain sisältövaroituksia, vaan ruudulla muistutetaan, että tapahtumassa on mahdollisuus keskustella ammattilaisten kanssa heti esityksen jälkeen, jos elokuva nostaa omat traumaattiset kokemukset pintaan.

Olen itkenyt ja nauranut – enimmäkseen kyllä itkenyt. Kaikki se kauheus joka alkuperäisväestöille ja luonnolle on tapahtunut, ja joka tapahtuu yhä, tuntuu sielussa asti. Dokumenttielokuva “Singing back the Buffalo” räjäytti sydämeni auki enkä pystynyt elokuvan jälkeen oikein muuta kun nyyhkimään. Cree-elokuvantekijä Tasha Hubbardin ohjaama dokumenttielokuva seuraa alkuperäiskansojen johtajia ja yhteisöjä, jotka ovat päättäneet palauttaa biisonin esivanhempiensa maille – sekä konkreettisesti että henkisesti. Palauttaa siis sen jälkeen, kun 1800-luvun lopulla miljoonapäisinä laumoina preerialla vaeltaneet biisonit tapettiin muutamassa vuosikymmenessä lähes sukupuuttoon – vain muutama sata yksilöä jäi jäljelle. Elokuvan kuvakerronta on tajuntaaräjäyttävän kaunista, samoin musiikki. Tarina on kauheasta historiataustoituksestaan huolimatta lohdullinen, ohjaajalle henkilökohtainen ja siinä on sopiva määrä keveyttä ja suloisuutta jottei katsoja ihan muserru kaikesta. Elokuvassa on kyse muustakin kuin yhdestä lajista: kyse on kansojen yhdistymisestä, identiteetin eheytymisestä ja maan parantamisesta. Biisonin paluussa sen alkuperäisille laidunmaille konkretisoituu alkuperäiskansojen oman äänen, voiman ja kulttuuriperinnön palauttaminen.

Ja oih, uusiseelantilainen elokuva Kōkā – Matriarkka! Sen on ohjannut ja käsikirjoittanut Ngāti Porou -maori Kath Akuhata-Brown. Elokuva kertoo iäkkään maorinaisen Hamon ja rikkinäisen nuoren naisen Jo:n (kummankin näyttelijä on muuten aivan kultaa!) odottamattomasta ystävyydestä. Heidän yhteinen matkansa menneisyyden kipujen läpi kohti sovintoa heijastaa vahvasti maorikulttuurin arvoja, kuten yhteisöllisyyttä ja naisten voimaa. Elokuva kuvaa myös sitä, kuinka ulkopuolisten ennakkoluulot ja torjutuksi tuleminen sekä yhteinen roadtrip yhdistävät ja auttavat naisia löytämään voimaa toisistaan.

Myös saamelaistekijät olivat hyvin edustettuina: festivaaleilla nähtiin mm. Marja Helanderin ja Liselotte Wajstedtin lyhytelokuva In My Hand ja Johannes Vangin For Our Rights, jotka kummatkin kertoivat saamelaisnuorten väsymättömästä taistelusta valtiota ja heidän maitaan riistäviä yrityksiä kohtaan. Sunnuntaina olisi ollut myös Sunna Nousuniemen ja Tuomas Kumpulaisen lyhäri Áhkuin jota en valitettavasti ehtinyt nähdä.

Elokuvat, joita olen täällä nähnyt tai jotka ovat nyt kehittelyssä, kertovat enimmäkseen karua tarinaa alkuperäiskansojen ja luonnon tilasta ympäri maailman: sulavat jäätiköt, katoava maa, palavat metsät, ydintuho, kansanmurhat, asuntolakoulujärjestelmän alkuperäisväestöön kohdistuvat julmuudet. Alkuperäisväestön kauhuelokuvia kutsutaan muuten nimellä ”chillers” vs. ”thrillers” joka tulee sanaparista cultural thrillers.

Alkuperäisväestön kollektiiviset traumat ja kolonisaation jäljet ovat syviä, joita jokainen elokuvantekijä kuitenkin pyrkii tavalla tai toisella hoitamaan. Toinen kaunis asia mikä yhdistää elokuvantekijöitä on ylisukupolvisuuden ymmärtäminen: he puhuvat siitä, mitä oli ennen meitä, mitä on nyt ja mitä jätämme seuraaville sukupolville.

Elokuvafestivaali täyttää tänä vuonna 25 vuotta. Suurin piirtein yhtä kauan olen itse ollut media-alalla. Niin kauan meni näköjään myös löytää ammatillinen yhteisö, jossa koen saavani olla oma itseni, ilman maskeja tai suojauksia.

Silti koen toiseutta ja häpeää ei-alkuperäiskansaan kuuluvana, vaikka myös oma kansamme on ollut kolonisaation ja kirkon vainojen uhri satoja vuosia. Arvet näkyvät meissäkin: olemme unohtaneet juuremme, uskomme, yhteytemme esivanhempiemme tapoihin kunnioittaa luontoa ja sen henkiä. Meistä on itsestämme tullut kolonisaation jatke, kiusatusta on tullut kiusaaja: tallaamme edelleen saamelaisten, maatamme ennen meitä asuttaneen, EU:n ainoan alkuperäiskansan oikeuksia, myymme aarteemme multikansallisille kaivosyhtiöille ja tarjoamme vakaata maaperämme ydinjätteen loppusijoituspaikaksi.

Kuitenkin pienenä, alistettuna kansana olemme kokeneet varsinaisen ihmeen: meillä on edelleen oma maa, kulttuuri ja kieli. Meillä on suhteellisen puhdas luonto, jossa jokaisenoikeuksiin turvautuen saamme kulkea vapaasti metsissä, poimia marjoja ja sieniä, uida puhtaissa vesissä ja onkia. Näitä oikeuksia ei ole juuri millään muulla kansalla enää, missään päin maailmaa.

Me olemme maailman onnellisin kansa.

Meidän jos jonkun pitäisi tajuta sen arvo, olla kiitollisia ja ennen kaikkea auttaa myös muita alistettuja saamaan heille kuuluvat oikeudet takaisin.

Tulin tänne oppimaan ja etsimään Metsien kätkemän Pohjois-Amerikan eli Back to Nature Turtle Islandin (sillä nimellä alkuperäiskansat kutsuvat mannertaan ottaakseen takaisin omistajuuden maalleen) yhteistyökumppaneita. Sain kuitenkin jotain paljon enemmän.

Minulla on ollut aina olo että olen syntynyt väärään aikaan, paikkaan ja heimoon. Mutta ehkä olenkin ihan oikeassa paikassa, minulta meni vain aikaa löytää ne ihmiset jotka kokevat maailman samalla tavalla ja uskaltavat kertoa siitä myös tarinoita. Kuten siskoni Riksu sanoi: ”Oot just oikeaan ihmisheimoon syntynyt ja oikeaan aikaan kun on mahdollista löytää muualtakin kuin naapuriluolasta se hengenheimolainen.”

Ja vielä tästä käsillä olevasta mansikkakuusta. Kesäkuussa luonto puhkeaa kukkaan, viettelevät tuoksut leijailevat ilmassa, ja Äiti Maa alkaa tarjota runsauttaan. Ensimmäiset mansikat kypsyvät, ja siksi monet Pohjois-Amerikan alkuperäiskansat kutsuivatkin kuuta mansikkakuuksi.

Mutta mansikka merkitsee enemmän kuin kesän makua: sen maanpinnalla kiemurtelevat rönsyt koskettavat maata ja kietoutuvat toisiinsa kuin elämänlangat. Kun marjan leikkaa halki, paljastuu sydämen muotoinen ydin – rakkauden, yhteyden ja ylisukupolvisen elämänvoiman symboli.

Yhteyttä, verkostoitumista, yhdessä muutoksen tekemisen voimaa. Tätä kaikkea kantaa mukanaan kesäkuu eli mansikkakuu. Kun maailma palaa ja turvallisuus horjuu, kokoonnutaan yhteen ja avataan sydämemme – näin muutos on mahdollinen. Siitä kertoo myös kuulemani ImagineNATIVE-festivaalin johtajien motto (jonka aion muuten omia heti):

Lead with your heart, but keep fighting!

Will do. <3

Reetta

Suomen kielen touko-sana on ainakin pari tuhatta vuotta vanha ja merkinnyt kevättä. Silloin oli aika aloittaa toukotyöt eli valjastaa vahva härkä kyntöauran eteen, kääntää pellot sekä suorittaa kevätkylvö. Trooppisella eläinradalla Aurinko kyntää näihin aikoihin polkuaan kohti Härän merkkiä, johon se siirtyy 20. tai 21. huhtikuuta.

Englannin kielen toukokuuta merkitsevä May taas viittaa roomalaisten jumalattareen, Maiaan, jota palvottiin toukokuun 1. ja 15. päivä. Maia oli kasvun ja hedelmällisyyden suojelija. Sanan latinankielinen alkuperä on maius, joka tarkoittaa suurempaa. Kreikan kielessä maîa tarkoittaa kätilöä ja äitiä. Kreikkalaisessa mytologiassa Maya oli myös Hermeen (roomalaisittain Mercuryn) äiti, vanhin ja merkittävin Plejadien sisaruksista. Tähtiryhmä Plejadit tunnetaan suomen kielessä nimellä Seulaset. Plejadit tulevat näkyviin Välimerellä toukokuussa, eli tähdistöllä, Maya-jumalattaren tarulla ja vuodenajan erityispiirteillä on selkeä yhteys.

Muun muassa algonquin- ja dakota-intiaanit kutsuivat toukokuuta ”kukkakuuksi” ja cree-heimon jäsenet ”silmukuuksi”. Nimet kuvaavat tietysti niitä merkittäviä muutoksia, joita pohjoisen pallonpuoliskon luonnossa tapahtuu: puiden silmut turpoavat, ja puut ja kukat puhkeavat kukkaan.

Wiccat juhlivat toukokuun alussa Beltainea. Se on muinainen kelttiläinen kesäpäivänseisausta edeltävä juhla, jota vietettiin Irlannissa, Skotlannissa ja muissa kelttiläisissä kulttuureissa. Se symboloi kevään alkua ja luonnon uudelleensyntymistä. Juhlaan liittyy erilaisia rituaaleja ja seremonioita, kuten tanssia, laulua ja tulien sytyttämistä.

Vaikka harva meistä elää enää viljelykulttuurin rytmittämässä ympäristössä, luonto ympärillämme noudattaa ikivanhaa elämänrytmiä ja sen seuraaminen ja siihen samastuminen tuo suurta iloa ja tyydytystä myös kaupunkilaiselle. Tässä siis muutama vinkki toukokuiselle rituaalille jotka vahvistavat yhteyttäsi luontoon ja luonnossa tapahtuviin muutoksiin.

Toukokuun rituaali: villiruoan metsästys

Tunnetko nokkosen voiman, vadelmanlehtien parantavan energian tai nuorten voikukanlehtien rucolamaisen maun? Entä tiesitkö, että maitohorsmaa eli rentunruusua voi käyttää tankoparsan tapaan tai että pienistä voikukannupuista voi tehdä itse kapriksienkaltaisia herkkuja? Keväinen luonto on täynnä mitä ihanimpia villiyrttejä, ilmaista superruokaa ja vitamiineja. Opettele tuntemaan lähiympäristösi villiyrtit sovelluksen tai villiyrttikirjan avulla, ja rikasta ruokalautastasi ja aamuteetäsi oman maan aarteilla. Herättele kehossasi uinuva metsästäjä-keräilijä ja lähde villiruokametsälle. Syömällä ruokaa, joka kasvaa kirjaimellisesti jalkojesi alla, saat aivan erilaisen kosketuksen ympäristöön, jossa elät. Voit ajatella imeväsi maan kasvuenergiaa itseesi samalla kun syöt näitä ihmeellisiä nuoria versoja omalta pihaltasi tai lähimetsästäsi. Olet sitä mitä syöt!

Toukokuun rituaali: linturetki ja kevään merkkien seuraaminen

Omiin rakkaisiin lapsuudenmuistoihini kuuluu perheen yhteiset linturetket. Äiti pakkasi aamuvarhaisella eväät ja kaatoi höyryävää kahvia termariin, ja lähdimme vielä hieman koleaan aamuun kiikarit kaulalla. Isi tunsi linnut ja matki niiden laulua taitavasti viheltäen.

Kevään merkkien seuraaminen ja niihin keskittyminen auttaa omaa kehoa valmistautumaan kesään ja uuteen kasvukauteen. Ota mukaasi hyvät eväät ja lämmintä juomaa, tarpeeksi päällepantavaa, kiikarit ja jonkinlainen istuinalusta. Lähde liikkeelle jo ennen auringonnousua, jotta ennätät kuulla mahdollisimman montaa eri livertäjää. Loppukuusta voit kuulla yölläkin satakielten, kerttusten ja erilaisten sirkkalintujen lurituksia. Älypuhelimelle löytyy hyviä linnunlauluja tunnistavia sovelluksia (esimerkiksi Muuttolintujen kevät). Pidä kirjaa linnuista, joiden laulua kuulet.

Toukokuun rituaali: Ukon vakat

Ukon vakat oli muinaissuomalainen kevään juhla, jossa kunnioitettiin sateen ja hedelmällisyyden jumalaa Ukkoa. Sana vakka viittaa itse juhliin ja pitoihin, mutta myös mahdollisesti tuohiastiaan tai siemenkoppaan, johon Ukolle aikoinaan uhrattiin antimia. Juhlan pääosassa oli oluen juominen ja sateen toivominen oikeaan aikaan: alkukesä oli usein kuivaa ja sateita tarvittiin hyvän viljasadon turvaamiseksi. Muinaissuomalaisten perinteitä 1500-luvulla tallentaneen Mikael Agricolan muistiinpanojen perusteella juhlat ovat saattaneet äityä myös eräänlaisiksi orgioiksi, ja siten ne muistuttavatkin hedelmällisyysriittejä, joita tunnetaan maanviljelykulttuureista eri puolelta maailmaa. Jos et nyt kuitenkaan varsinaisia orgioita halua järjestää, voit kestittää ystäväsi tarjoamalla olutta, tanssimalla ja toivomalla sadetta ja hedelmällistä satoa omaan puutarhaasi.

Subscribe now

Share

huhtikuu (suom.) kaskeamisen mukaan, joskus myös kiimakuu soidinmenojen vuoksi
April (eng.) latinan sanasta aperire, ’avata’, mukaan tai kreikkalaisen mytologian rakkaudenjumalatar Aphroditen mukaan
vaaleanpunainen kuu (Pohjois-Amerikka), rikkoutuvan jään kuu (algonquin), kuu jolloin joet ovat jälleen kulkukelpoisia (dakota), kuu jolloin sorsat palaavat (lakota), kuu jolloin hanhet munivat (dakota), sammakkokuu (cree)

Erityisiä päiviä

• aprillipäivä 1.4.

• Mikael Agricolan ja suomen kielen päivä 9.4.

• keväthuutopäivä 14.4.

• Äiti Maan päivä 22.4.

• kansainvälinen leikkipäivä 22.4.

• vappuaatto 30.4.

Huhtikuussa luonto näyttää vielä karulta, mutta rujon pinnan alla tapahtuu paljon: puiden silmut alkavat turvota, routa luovuttaa otteensa, ja maan alla siemenet alkavat raivokkaasti työntää maata versojen tieltä. Muutama kevään ensi kukkanen, kuten sinivuokot metsässä tai krookukset talojen seinustoilla, alkavat värittää muuten vielä aika harmaata maisemaa. Joet ja purot tulvivat, kun sulamisvedet etsivät väylää purkautua jäisistä kahleistaan. Kurjet saapuvat, ja niiden ikiaikaisen keväthuudon voi kuulla kaikuvan peltojen ja soiden liepeillä. Lunta ja jäätä näkyy vielä siellä täällä, mutta maa alkaa lämmetä ja valmistautua kasvattamaan uutta elämää.

Jos maaliskuu aloitti uuden vuoden ja kevään, huhtikuu todella avaa sen. Huhtikuun latinankielinen nimi April on luultavasti alun perin johdettu latinalaisesta avaamista kuvaavasta sanasta aperire ja viittaa näin ikään ajankohtaan, jolloin kukat avautuvat. Toinen teoria on, että kuu on saanut nimensä kreikkalaisen rakkaudenjumalattaren Afroditen nimestä.

Roomassa huhtikuu oli joka tapauksessa omistettu rakkaudenjumalatar Venukselle, ja hänen kunniakseen vietettiin Veneralia-juhlaa kuun ensimmäisenä päivänä. Suomen kielen sana huhti tarkoittaa kaskimaata ja viittaa näin siihen, että huhtikuussa merkattiin havupuut, jotka poltettiin myöhemmin keväällä kaskeamalla. Puiden polttaminen teki maasta hedelmällisen, kun maaperän ravinteet vapautuivat tuhkan mukana viljelykasvien käyttöön.

Huhtikuuta on kutsuttu Suomessa myös kiimakuuksi, sillä se on monien metsäkanalintujen soidinaikaa. Vaikka kaupunkilainen ei metsäkanalintuja juuri näe, ei tarvitse kuin herkistää korvansa ja virittää itsensä lintujen taajuudelle, niin kuulet kyllä, miten soidinmenot ovat käynnissä myös kaupunkilaislinnuilla. Toinen toistaan voimakkaammat laululuritukset kertovat kiivaasta soidinkamppailusta. Huhtikuu on siis kovin eroottista aikaa!

Useiden Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen keskuudessa huhtikuuta kutsutaan ”vaaleanpunaiseksi täysikuuksi”. Nimi viittaa luonnonvaraisena Pohjois-Amerikan itäosissa kasvavan sammalleimun vaaleanpunaisena loistavaan kukintaan. Kuu tunnetaan myös nimillä rikkoutuvan jään kuu, kuu jolloin joet ovat jälleen kulkukelpoisia ja kuu jolloin sorsat palaavat. Nämä kaikki kuvaavat hauskasti sitä, mitä luonnossa huhtikuussa tapahtuu.

Tähtitaivaalla Aurinko on kivunnut jo niin korkealle, että Pohjois-Suomessa nähdään huhtikuussa viimeiset pimeät yöt. Auringon valo on jo niin kirkas, että planeettoja alkaa olla jo mahdotonta nähdä.

Huhtikuuta voisi kuvailla jopa leikkisäksi kuukaudeksi pitkän talven jälkeen – se alkaa aprillipäivästä ja päättyy vappuhulinoihin. Huhtikuussa saamme siis olla leikkisiä ja ravistella talven jäykkyyden pois iholtamme.

Teksti kirjasta Rituaalikirja – Etsijän opas ja kuva kirjasta Pyhät puut.

Kuvituksessa on käytetty Midjourney 6.0 ohjelmistoa

“Pajusta ja erityisesti raidasta on tullut minulle erityisen läheisiä puita. Yksi työkollega soitti minulle, kun hän sai tietää, että teen kuksia. Hänellä oli muovikassillinen raidan juuripahkoja, joita hän oli säilyttänyt 20 vuoden ajan. Hän kysyi, voisinko tehdä näistä juuripahkoista kuksia. Vastasin heti, että totta kai – se olisi suuri kunnia. Raidan juuripahkoja ei nimittäin helposti löydä, sillä ne ovat maan alla. On suorastaan satumaista löytää sellainen. Se on vähän samanlaista etsisi maan alta tryffeleitä.

Raidassa on miellyttävä, pehmeä tuoksu. Se on kevyt ja helppo työstää, ja kaikkein upeimmat kuksat syntyvät juuri raidan juuripahkasta. Pahka – joka on kuin puun syöpä – tuo esiin kaikkein kauneimmat muodot. On samalla sekä surullista että kiehtovaa, että juuri tällainen epänormaali poikkeama voi paljastaa puun uskomattoman esteettisyyden. Pahkan kohdalla suuri kysymys on, miten siitä saa hiottua esiin sen kaikkein kauneimmat muodot. Sen loiste on käsittämätön – samanlaisia hehkuja näkee vain kivissä. Tämä tuo esiin erikoisen yhteyden: mitä enemmän puuta hioo ja tarkastelee, sitä enemmän siinä näkyy samanlaisia kuvioita kuin kivissä, kun niitä hioo ja tutkii.

Se on iso mysteeri. Ei voi koskaan tietää mitä tulee esiin ennen kuin puunpalaa on työstetty.

Koen olevani jonkinlainen puiden apumies. Olen ajatellut, että puilla on halu liikkua. Ne haluavat palvella ihmistä omalla tavallaan. Kun puusta tehdään esine, esimerkiksi koru, ja se kulkee ihmisen mukana, se on puulle suuri kunnia. Annan puille mahdollisuuden liikkua, olla osa ihmisen elämää, tuntea lämpöä, kun niitä pidetään käsissä tai kannetaan korun muodossa. Puu, joka on paikallaan, kykenemättä itse liikkumaan, saa näin mahdollisuuden olla matkalla.

Tästä ajatuksesta olen kehittänyt tavan tehdä pieniä puunpalasia, jotka syntyvät esimerkiksi kuksanteosta ylijääneistä kauniista palasista. Hion ne sileiksi mönteiksi ja kannan niitä mukanani. Minulla on usein taskussa näitä palasia, joita annan eteenpäin ihmisille. Kerron heille, että tämä on puu, joka pitää antaa edelleen eteenpäin. Tämä yksinkertainen ele on avannut minulle hämmästyttäviä ihmissuhteita. Koen, että en ole se, joka tekee tämän, vaan puu itse. Minä annan mahdollisuuden minun käsien kautta. Puu matkaa ja tapaa ihmisiä. Ja tekee hoitotyötä muutenkin.

Jos ihmisellä on hetki, jolloin hän laittaa kädet taskuun ja koskettaa tätä pientä palasta, hän voi tuntea saman yhteyden kuin halatessaan puuta. Se on kuin pieni talismaani, joka tuo voimaa metsästä.

"Puuhulluus" on vienyt minut kokonaan mukanaan, erityisesti koronan jälkeisenä aikana. Minun suhteeni puihin alkoi jo lapsena, kun aloin viettää aikaa tätini ja setäni puusepänverstaalla Kuopiossa, ja myöhemmin Tuusniemellä. Siellä minä vietin kymmenisen vuotta oppien perinteisiä puutöitä, ja myimme näitä käsitöitä Kuopion iltatorilla.

Myöhemmin olen tajunnut, että noiden vuosien aikana minulle syntyi vahva käsitys siitä, että puusta voi tehdä mitä tahansa. Opin myös, että kaikissa puissa on samat kuviot, mutta puun solurakenne ja kovuus vaikuttaa siihen, mihin tarkoitukseen sitä voi käyttää.

Kun korona sulki maailman, huomasin kaipaavani uutta suuntaa. Metsuriksi ja sen jälkeen metsäinsinööriksi opiskelu avasi aivan uudenlaisen näkökulman metsiin. Pääsin työskentelemään puiden kanssa suoraan – raivaamaan, hoitamaan ja kaatamaan kaupunkipuita, jotka ovat usein ainutlaatuisia jättiläisiä, kasvaneita paikoissa, missä luonnonmetsien kilpailua ei ole.

Metsäkeskustelusta unohtuu usein se, mikä on metsän kannalta kaikkein tärkeintä: maaperä. Jääkauden aikainen maapeite on metsän todellinen perusta, ja sen lisäksi siellä piilee elintärkeä sieniverkosto. Viime aikoina onneksi metsäteollisuudessakin on alettu ymmärtää tämän merkitys. Joissakin artikkeleissa on jo puhuttu siitä, kuinka olennaista on huomioida maaperä ja sen kunto, jotta metsä voi kasvaa ja hyvinvointi säilyä pitkällä aikavälillä.

Kun puu kaadetaan, sen tarina ei lopu siihen. Sienirihmasto pitää kannon hengissä ja jatkaa ravinteiden kierrätystä. Haapa on tästä hyvä esimerkki. Sitä ei oikeastaan voi hävittää, koska sen juuristo elää ja kasvattaa uusia puita, jopa tuhansia vuosia. Pinnan alla myös kuusi ja koivu tekevät yhteistyötä: syksyn saapuessa, kun koivussa ei ole enää lehtiä, kuusi jatkaa yhteyttämistä ja jakaa ravinteita koivulle. Keväällä, kun koivu herää eloon ja aloittaa yhteyttämisen, se vuorostaan jakaa ravinteita kuuselle. Näin ne toimivat yhdessä sienirihmaston välityksellä, täydentäen toisiaan. Tämä maan alla näkymättömissä tapahtuva vuorovaikutus on äärimmäisen kaunista.

Suomen metsät ovat jääkauden jälkeen saaneet kasvaa täällä noin kymmenen tuhatta vuotta. Se, mitä me nyt näemme ympärillämme, on kuitenkin ihmisen käsialaa: metsiä on kaskettu, käytetty tervaksi ja lopulta selluksi – juuri tässä järjestyksessä. Alkuperäisiä metsiä ei oikeastaan ole jäljellä, paitsi Lapissa, missä voi löytää muutamia vanhoja metsiä.

Metsäkeskustelu ei saisi olla vain vastakkainasettelua, vaan kokonaisuuden ymmärtämistä ja yhteisen tulevaisuuden rakentamista. Ihminen haluaa nopeita muutoksia ja tekoja, sillä kärsimättömyys, sotaisuus ja vihaisuus ovat osa ihmisen luonnetta. Kun nämä ominaisuudet yhdistetään metsään ja sen kasvuun, ongelmaksi nousee se, ettei ihminen ymmärrä metsän hitautta.

Luonnolla ja metsällä on kyky odottaa. Se odottaa pitkään oikeaa hetkeä, kasvun mahdollisuutta, eikä kiirehdi. Tämä pitkäjänteisyys on osa luonnon syvintä olemusta. Se ottaa sen, mitä tarjotaan, ja hyödyntää sen kasvuunsa.

Ihminen tarkastelee luontoa aina omasta näkökulmastaan ja arvottaa, onko jokin "hyvä" vai "huono". Vaikka esimerkiksi hiilidioksidipitoisuuden kasvu ja lämpötilan nousu voivat ihmisen näkökulmasta näyttäytyä suurina ongelmina, metsän kannalta ne voivat olla täysin erilaisia. Kuusitaimikoilla on ollut tänä vuonna huikea kasvukausi, ja puolen metrin vuosikasvu on ollut ennätyksellinen. Ilmastonmuutos voi olla pohjoisen metsälle kuin odotettu mahdollisuus kasvaa ja kukoistaa. Me näemme luonnon tietyllä tavalla, ja ajattelemme, että sille olisi parasta tämä tai tuo, mutta nämä ovat aina ihmisen määritelmiä. Luonto itsessään ei kuitenkaan toimi hyvä-paha-asettelun kautta. Se vain on. Meret ovat, ilma on.

Luonto korjaa aina itse itsensä. Jonain päivänä ihmisiä ei enää ole, mutta maapallolla tulee silti olemaan runsaasti muuta elämää. Kaikkia lajeja ei tietenkään enää ole, sillä monet olemme jo ajaneet sukupuuttoon, mutta luonnolla on oma tapansa sopeutua ja uudistua.

— Erkki Laimio, 53

Osa tästä haastattelusta ja paljon muita puutarinoita löytyy 24.3. 2025 julkaistusta Pyhät puut -teoksesta, joka löytyy mm. meidän omasta Sauna Animals Shopista.

The Truffle of Trees – The Burl of a Goat Willow

Erkki Laimio gives trees legs – a chance to travel the world. Trained as a lumberjack and forest engineer, Erkki speaks of forests and trees as an entity, as a network of nature.

“Willow trees, especially the goat willow, have become particularly dear to me. A colleague once called me after learning that I make kuksas (a traditional Sámi wooden cup carved from birch burl). He had a plastic bag full of goat willow burls that he had kept for 20 years. He asked if I could make kuksas out of them. I immediately said yes—it would be an honor. Goat willow burls are hard to come by, as they grow underground. Finding one is almost like discovering a truffle. It feels like a small miracle.

The goat willow has a pleasant, soft scent. It’s lightweight and easy to work with, and the most stunning kuksas are made from its burl. The burl—essentially a kind of tree cancer—reveals the most beautiful, unexpected forms. It’s both a little sad and deeply fascinating that such an abnormality can unveil the tree’s hidden aesthetic potential. The challenge is in finding the most beautiful forms hidden inside, waiting to be sanded to the surface. The way it glows is incredible—you see similar radiance only in stones. The more you work and polish the wood, the more you start seeing shapes and textures that resemble those in polished stones.

It’s a mystery. You never know what will appear until you start shaping the piece.

I see myself as something like a helper to trees. I’ve come to believe that trees want to move. They want to serve humans in their own way. When a tree becomes an object—like a piece of jewelry—and travels with a person, it’s an honor for the tree. I give trees the chance to move, to be part of human life, to feel warmth when held in the hand or worn around the neck. A tree, rooted in place and unable to move on its own, is suddenly set in motion.

From this idea, I developed a habit of making small polished wooden pieces from the beautiful scraps left over from making kuksas. I smooth them into little talismans and carry them with me. I often have a few in my pocket, and I give them to people. I tell them: this is a piece of tree meant to be passed on. This simple gesture has opened up amazing human connections. I feel it’s not me doing this—it’s the tree itself. I just offer the opportunity, through my hands. The tree travels and meets people. It does healing work, in its own way.

If someone puts their hand in their pocket during a quiet moment and touches this little piece, they might feel the same connection as when hugging a tree. It becomes a tiny talisman that brings the power of the forest with it.

My “tree madness” has completely taken hold of me, especially in the post-COVID era. My relationship with trees began in childhood, when I started spending time in my aunt and uncle’s woodworking shop in Kuopio and later in Tuusniemi. I spent about ten years there learning traditional woodworking, and we sold our handmade items at the Kuopio evening market.

Later I realized that those years gave me a deep understanding: you can make anything from wood. I also learned that although the grain patterns in wood are often similar, the tree’s cellular structure and hardness determine what it’s suitable for.

When COVID shut the world down, I found myself longing for a new direction. I studied forestry work and later forest engineering, which gave me a completely new perspective on forests. I got to work directly with trees—clearing, caring for, and felling urban trees, which are often unique giants, grown in places where there’s no competition like in wild forests.

One thing that’s often overlooked in forest discussions is the forest’s most vital element: the soil. The soil formed by the Ice Age is the true foundation of our forests, and within it lies a crucial fungal network. Fortunately, the forest industry is beginning to recognize its importance. Some articles have started to stress how essential it is to preserve soil health in order for forests to grow and thrive in the long run.

When a tree is cut down, its story doesn’t end there. The fungal mycelium keeps the stump alive and continues nutrient cycling. Aspen is a good example—you can’t really get rid of it, because its root system stays alive and keeps growing new trees, even for thousands of years. Underground, spruce and birch also cooperate. In fall, when birch has no leaves, spruce continues photosynthesis and shares nutrients with the birch. In spring, when the birch wakes and begins photosynthesis, it returns the favor to the spruce. They do this through the mycelium, complementing each other. This invisible interaction beneath the surface is incredibly beautiful.

Finland’s forests have had about ten thousand years to grow since the Ice Age. But what we see around us now is shaped by humans: forests have been slashed, turned into tar, and finally into pulp—exactly in that order. There are almost no original forests left, except for a few old ones in Lapland.

Forest discussions shouldn’t just be polarized debates, but efforts to understand the whole picture and build a shared future. People want fast changes and quick fixes because impatience, aggression, and anger are part of human nature. When these are applied to forests and their pace, the problem is that people don’t understand how slowly forests grow.

Nature has the ability to wait. It waits patiently for the right moment to grow and doesn’t rush. This patience is part of nature’s deepest essence. It takes what is offered and uses it for growth.

Humans view nature from our own perspective—we evaluate whether something is “good” or “bad.” For example, rising carbon dioxide levels and temperatures may seem like disasters to us, but for the forest, they might be something entirely different. This year, spruce seedlings have had a phenomenal growing season, with record half-meter growth. Climate change might offer northern forests a chance to grow and thrive. We think nature would be “better” this way or that—but those are human judgments. Nature itself does not operate in terms of good or bad. It simply exists. The seas exist. The air exists.

Nature always heals itself. One day, humans might be gone—but life will continue on Earth. Not all species will survive, of course—we’ve already driven many to extinction. But nature will adapt in its own way. It always does.”

Part of this interview, along with many other tree stories, can be found in Pyhät puut, published on March 24, 2025. The book is available, among other places, in our own Sauna Animals Shop.

(Scroll down for English ↓)

”Muutimme perheenä Fiskarsiin vuonna 1983, ja sen jälkeen vaimoni Paula ja minä aloimme kulkea kylän kujilla ja poluilla kylän ympärillä. Vanhasta rautatiestä kävelytieksi muutetusta Pässiradasta muodostui yksi lempireiteistämme. Aikoinaan rataa pitkin kuljetettiin tavaraa Fiskarsin tehtaalta toiselle Pikku-Pässi-nimisen veturin perässä. Rata purettiin jo 50-luvulla, ja nyt Pässirata on rauhallinen hiekkatie, jossa saa kulkea melkein omassa rauhassaan. Maisema radan varrella on rehevä ja runsas vanhoine jalopuineen ja järvimaisemineen.

Paula ja minä löysimme Pässiradan varrelta koivun, josta tuli meille hyvin erityinen. Aloimme kutsua sitä pusukoivuksi, sillä pysähdyimme aina sen kohdalla suutelemaan. Joskus 90-luvun lopulla kaiversin koivuun sydämet ja meidän nimikirjaimemme. Se oli rakkaudellinen hetki.

Paula menehtyi vuonna 2021, ja hänen poismenonsa jälkeen olen käynyt pusukoivulla yksin. Vaikka koivun luona vierailu herättää myös ikävää ja kaipausta, pysähdyn usein puun luo muistelemaan häntä ja yhteisiä vuosiamme. Koivu on edelleen minulle erityinen puu, sillä se pitää sisällään niin paljon muistoja. Ympäristö muuttuu vuodenaikojen mukaan, mutta puu pysyy paikallaan – aivan kuten muistot Paulasta, jotka ovat aina mukanani kulkiessani tuttuja kävelypolkujamme.

Kuusikkokarsikko isoisän pihamaalla

Isoisälläni oli kesäpaikka Nummella, Nummipusulassa, jossa vietin paljon aikaa lapsena. Paikka on yhä suvun omistuksessa, ja siellä asuu nykyään tätini, joka on jo 90-vuotias. Siellä kasvaa valtavan isoja kuusia, jotka ovat olleet siellä paljon pidempään kuin tila on ollut suvullani. Ne ovat pitkälti yli satavuotiaita, ehkä jopa kaksisataa vuotta vanhoja. Kuusikkoa voisi kutsua karsikoksi.

Jo lapsena tunsin puiden lähellä erityisen tunnelman. Kun seisoin niiden vierellä ja katsoin ylös, kuusten valtavat oksat ja rungot näyttivät kuin tieltä ylöspäin. Tuli mieleen Kalevalan Seppä Ilmarinen, jonka Väinämöinen lähetti lentoon kuusella kohti Pohjolaa.

Nuo ikivanhat kuuset ovat yhä paikallaan, ja niiden läsnäolo on yhä yhtä vaikuttava. Kun astelen niiden alle, tunnen yhä samanlaisen kunnioituksen kuin lapsena. Kuuset ovat kuin vanhoja ystäviä, jotka kantavat mukanaan metsän historiaa ja muistoja sukupolvien takaa.

Metsien merkityksestä

Olen viime aikoina paljon miettinyt, miten puiden elämä Suomessa nykyään menee. Tuntuu, että puut eivät saa elää koko elämäänsä – ne kaadetaan, kun ne ovat vielä nuoria, joskus vain 50-vuotiaita, vaikka puun elinkaari voi kestää satoja vuosia. On surullista ajatella, että niin harva puu saa kasvaa täyteen mittaansa ja lopulta kaatua luonnollisesti, vanhana ja kelottuneena, elämänsä päätepisteessä. Puu voisi kuoltuaan vielä ravita metsän pieniä eliöitä ja hyönteisiä pitkän aikaa.

Kun puu kaadetaan nuorena, se ei ole edes saavuttanut täyttä kypsyyttään. Se on kuin lapsi, joka ei ole ehtinyt elää elämäänsä loppuun saakka. Se tuntuu julmalta, koska puun koko merkitys, sen elinkaari ja vaikutus ympäristöön, jäävät kesken. Suomalaisten käsitys puun elämänkaaresta on kadonnut – nykyään puuta ajatellaan lähinnä sen kaatohetken kautta, kuin puun ainoa tarkoitus olisi hyödyttää metsätaloutta.

Oikeasti puun elämän pitäisi saada jatkua rauhassa. Kun joku puu saa elää alusta loppuun, sen elinkaari on merkittävä ja kaunis. Tällainen puu, joka on saanut kasvaa vapaasti, on täynnä elämää ja tarinoita. Minulle yksi tällainen puu on tammi, joka kasvaa läheisellä lehmilaitumella – se on saanut kasvaa jo satoja vuosia täyteen mittaansa ja se saa edelleen kelottua rauhassa – toivottavasti vielä seuraavat pari sataa vuotta.

Toivoisin, että puilla olisi oikeus elää rauhassa koko elämänsä ajan ja että niitä kohdeltaisiin elollisina olentoina, joilla on oma elämänkaarensa. Vanha puu ei ole vain elävä monumentti, vaan se ylläpitää ympärillään valtavan määrän pieniä olentoja vielä kuolemansa jälkeenkin. On tärkeää, että jätämme talousmetsiin myös ydinalueita, joissa puut saavat elää rauhassa ja täyttää elinkaarensa luonnollisesti. Meidän on muistettava, että metsä on myös eläinten koti. Metsän on saatava olla oikea metsä, jossa on monenlaisia lajeja ja jossa koko biotooppi kehittyy luonnollisesti ja orgaanisesti.

Nykytilanteessa, kun tällaisia turva-alueita ei ole tarpeeksi tiheästi ympäri maata, voi olla laajoja alueita, joissa ei ole mitään luonnollista metsää. Tämä näkyy esimerkiksi tiettyjen lintulajien harvinaistumisessa. Monet linnut, kuten uhanalaiset hömötiaiset, ovat riippuvaisia vanhoista puista ja lahopökkelöistä. Ne eivät pärjää puupelloissa, jotka saattavat ihmisen silmissä näyttää metsiltä, vaikka ne eivät sitä enää ole.

Oikean metsän kehittyminen vie satoja vuosia. Se ei ole mikään nopea prosessi, vaan vaatii vuosisatojen näkökykyä. Me suomalaiset olemme metsäkansaa, mutta kaupungistumisen myötä yhteytemme metsään heikkenee. Silti moni kaipaa luonnon rauhaan, esimerkiksi mökille, ja usein tämä kaipuu kohdistuu juuri metsään. Onneksi uudet sukupolvet ymmärtävät metsän arvon ja maapallon monimuotoisuuden katoamisuhan alla yhä useampi tajuaa, että luonnolla on valtava potentiaali uudistua ja säilyttää monimuotoisuutensa, jos annamme sille siihen mahdollisuuden. Voimme tukea tätä esimerkiksi tukkimalla vanhoja metsäojia. Meidän pitää korjata jälkiämme – se on meidän velvollisuutemme.”

— Lauri Reenpää, 80

Osa tästä haastattelusta ja paljon muita puutarinoita löytyy 24.3. 2025 julkaistusta Pyhät puut -teoksesta, joka löytyy mm. meidän omasta Sauna Animals Shopista.

The Kissing Birch by the Pässirata Trail

For Pyhät puut, I interviewed Lauri Reenpää, who has a very special birch tree along his walking route in Fiskars. Our conversation expanded to the age of forests, forest management, and their significance for people.

“Our family moved to Fiskars in 1983, and after that, my wife Paula and I started walking the village streets and the trails around the village. One of our favorite routes became the Pässirata trail, a former railway line turned footpath. Goods used to be transported along this track from one Fiskars factory to another, pulled by a little locomotive called Pikku-Pässi. The track was dismantled already in the 1950s, and now the Pässirata is a quiet gravel path where one can walk almost undisturbed. The scenery along the trail is lush and rich, with old hardwood trees and lakeside views.

Paula and I found a birch tree along the trail that became very special to us. We started calling it the kissing birch, because we would always stop to kiss each other there. Sometime in the late 1990s, I carved hearts and our initials into the trunk. It was a moment of love.

Paula passed away in 2021, and since her death, I’ve visited the kissing birch alone. Although going there brings up longing and sorrow, I often stop by the tree to remember her and our years together. The birch remains a special tree to me, because it holds so many memories. The landscape around it changes with the seasons, but the tree stays rooted in place – just like my memories of Paula, which are always with me as I walk these familiar paths.

The Spruce Grove and My Grandfather’s Yard

My grandfather had a summer place in Nummi, in Nummipusula, where I spent a lot of time as a child. The place is still in the family, and my aunt, now in her nineties, lives there today. There are enormous spruces growing there – they’ve been standing much longer than the land has been in our family. They are well over a hundred years old, perhaps even two hundred. That spruce grove could be called a karsikko – a sacred or memorial grove.

Even as a child, I felt a special atmosphere around the trees. Standing next to them and looking up, their huge branches and trunks appeared like a towering path into the sky. I would think of Seppo Ilmarinen from the Kalevala, whom Väinämöinen sent flying north on a spruce tree.

Those ancient spruces are still there, and their presence is still just as powerful. When I walk beneath them, I feel the same sense of reverence I did as a child. The spruces are like old friends, carrying with them the history of the forest and memories from generations past.

On the Meaning of Forests

Lately, I’ve been thinking a lot about the lives of trees in Finland today. It feels like trees are no longer allowed to live out their full lives – they’re cut down while still young, sometimes only fifty years old, even though a tree’s life can span hundreds of years. It’s sad to think that so few trees get to reach their full size and eventually fall naturally, old and hollow, at the end of their life. Even after death, a tree could nourish the forest’s tiniest creatures and insects for a long time.

When a tree is felled young, it hasn’t even reached maturity. It’s like a child who hasn’t had the chance to live its full life. That feels cruel, because the tree’s whole meaning – its life cycle and impact on the environment – is cut short. The Finnish understanding of a tree’s life span has been lost – nowadays, we mostly think of a tree at the moment it is felled, as if its only purpose were to benefit forestry.

But really, a tree’s life should be allowed to continue in peace. When a tree gets to live from beginning to end, its life span is meaningful and beautiful. Such a tree, one that has grown freely, is full of life and stories. For me, one such tree is an oak growing in a nearby cow pasture – it has already grown for hundreds of years and is still allowed to age in peace – hopefully for another couple hundred years.

I hope that trees could have the right to live their full lives in peace, and that we could treat them as living beings with their own life spans. An old tree isn’t just a living monument – it supports countless small creatures even after death. It’s important that we leave core areas in commercial forests where trees can live out their natural lives undisturbed. We must remember that forests are also homes to animals. A forest must be allowed to be a real forest, filled with diverse species and where the entire biotope develops naturally and organically.

As it stands, there aren’t enough of these safe zones across the country, and this means that there can be vast areas with no natural forest at all. You can see this in the decline of certain bird species, for example. Many birds, such as the endangered willow tit, rely on old trees and decaying wood. They can’t survive in tree plantations, which to the human eye may look like forests – but in truth, they are no longer forests at all.

A real forest takes hundreds of years to grow. It’s not a quick process – it requires a centuries-long perspective. We Finns are a forest people, but as we urbanize, our connection to the forest weakens. Still, many people long for the peace of nature – for example, at their summer cottages – and this longing often centers on the forest. Fortunately, new generations understand the value of forests, and as we face the global loss of biodiversity, more and more people are realizing that nature has enormous potential to regenerate and preserve its diversity – if we only give it the chance. We can support this by doing things like blocking old forest ditches. We must mend the damage we’ve done – it’s our responsibility.”

— Lauri Reenpää, 80

Part of this interview, along with many other tree stories, can be found in Pyhät puut, published on March 24, 2025. The book is available, among other places, in our own Sauna Animals Shop.

(Scroll down for English ↓)

“Olen usein pohtinut, miksi tunnen oloni niin hyväksi täällä Laajasalossa, jossa nyt asun. Yksi syy on saaren äänimaisema – se muistuttaa minua lapsuuteni kokemuksista mökillä Turun saaristossa. Äitini oli kotoisin Paraisilta, ja vietimme siellä paljon aikaa, pienessä paikassa nimeltä Algrundet – suomeksi ehkä "Leppäluoto". Se on merestä noussut kari, joka kuului Pärnäsin alueeseen Kirjalansaarella. Se on lähellä vaikuttavaa Kirjalansalmen siltaa. Nimi kuvaa hyvin saarta, joka oli täynnä leppiä. Isovanhemmillani ja vanhemmillani oli siellä mökit.

Lapsuuteni mökkimaisemassa opin kuuntelemaan luontoa ja olemaan vuorovaikutuksessa metsän ja meren kanssa. Minusta tuli aistillinen luonnon kokija. Luonto ei ole koskaan ollut minulle vain tausta – minun on pakko koskettaa puita, paijata sammalta ja tuntea yhteys. Jos en koskettele puita tai kiviä, kokemus jää jotenkin vajaaksi. Luonnon kokeminen kaikilla aisteilla tuo minulle hengellistä mielihyvää ja rauhaa.

Minulla ja siskollani oli saaressa erityinen paikka rantalepikon suojissa: iso kivilohkare suuren puun juurella, jonka alla oli niin suuri kolo että mahduimme sinne makoilemaan. Vietimme siellä tunteja, leikkien ja kuunnellen laineiden liplatusta ja lehtien huminaa tuulessa, katsellen ohi lipuvia veneitä. Kerran jopa nukahdin kiven koloon.

Kun molemmat vanhempani menehtyivät, päätimme siskoni kanssa myydä mökin. Se oli raskas päätös, mutta aika oli oikea. Kun muutin tänne Laajasaloon, huomasin nopeasti, kuinka paljon saarella on leppiä. Se tuntui merkitykselliseltä – aivan kuin olisin löytänyt jotain tuttua ja rakasta uudelleen. Täällä leppäpuut ovat suuria, ja niiden lehdet ovat valtavia, isompia kuin koskaan lapsena olin nähnyt. Kun tuuli kulkee suurten lehtien läpi, syntyy rytmikäs, melodinen ääni, joka lohduttaa. Se on minulle sielun musiikkia, joka muistuttaa minua lapsuuteni onnellisista hetkistä saaressa. Äänimaiseman luoma yhteys lapsuuteni maisemiin vahvistaa juuriani, se auttaa minua muistamaan mistä olen tullut ja mihin kuulun. Luonto sitoo kauniisti menneen ja nykyisen yhteen.

Täällä Laajasalossa olen huomannut miten rikas saaristoluontomme todellisuudessa on. Puut, jotka kasvavat näissä haasteellisissa ympäristöissä, lohduttavat ja kannattelevat minua. Minua inspiroi joka päivä se tieto, että itse Suomikin oli alunperin merestä noussut saari, ja edelleen Suomessa on enemmän saaria kuin järviä – vaikka järvi-maana tänä maaperä tunnetaan. Koen voimakkaasti, että minun paikkani, sielunmaisemani, Suomessa on saaristossa. Metsän ja meren kansallismaisemassa.”

Elisabeth Rundlöf, 38v.

Tämä haastattelu ja paljon muita puutarinoita löytyy 24.3. 2025 julkaistavasta Pyhät puut -teoksesta, joka löytyy mm. meidän omasta Sauna Animals Shopista.

The Comforting Soul Music of Alders

For my book Sacred Trees, I interviewed Elisabeth Rundlöf from Helsinki, who shared a beautiful story about the significance of alder trees.

"I HAVE OFTEN wondered why I feel so good here in Laajasalo, where I now live. One reason is the island’s soundscape – it reminds me of my childhood experiences at our summer cottage in the Turku Archipelago, in Parainen, where my mother was from. We spent a lot of time there, in a small place called Algrundet – which could be translated as 'Alder Islet' in English.

In my childhood cottage landscape, I learned to listen to nature and interact with the forest and the sea. I became a deeply sensory experiencer of nature. Nature has never been just a backdrop for me – I need to touch the trees, stroke the moss, and feel the connection.

My sister and I had a special place on the island, sheltered by an alder grove: a large boulder at the base of a big tree, with a hollow so deep that we could fit inside and lie down. We spent hours there, playing and listening to the lapping of the waves and the rustling of the leaves in the wind, watching boats glide by. I even fell asleep in that rocky hollow once.

When both of our parents passed away, my sister and I decided to sell the cottage. When I moved here to Laajasalo, I quickly noticed how many alders there were on the island. It felt meaningful – as if I had found something familiar and beloved again. The alder trees here are large, and their leaves are enormous, bigger than I had ever seen as a child. When the wind moves through the great leaves, it creates a rhythmic, melodic sound that comforts me. It is soul music to me, a sound that reminds me of the happy moments of my childhood on the island."

This interview along with many other tree stories, can be found in Sacred Trees (Pyhät puut), published by SKS Kirjat in Finnish on March 24, 2025.

Nimet

Maaliskuu (suom.), “Earth Moon” tulee todennököisimmin sanasta maa, mahdollisesti myös mahlakuu
March (eng.) roomalaisten sodanjumala Martiuksen mukaan
matokuu (dakota), sokerikuu (ojibwe), hanhikuu (algonquin, cree), voimakkaan tuulen kuu (pueblo), herkkien silmien kuu (dakota, lakota, assiniboine)

Erityisiä päiviä

• naistenpäivä 8.3.

• Matronalia

• tasa-arvonpäivä 19.3.

• kevätpäiväntasaus tai Ostara 19.–21.3.

• Hiisien päivä 28.3.

• pääsiäinen (vaihtelevasti myös huhtikuussa)

”Maaliskuu maata näyttää”, kuuluu vanha suomalainen sanonta. Äiti Maa alkaa pohjoisella pallonpuoliskolla paljastumaan lumen peitosta, ja routa irrottaa otettaan pikkuhiljaa. Vesistöjen ympäristössä alkaa tapahtua: kaislat oikovat kohmeisia jäseniään lumen sulaessa rannoilta, ja jääpeite ohenee päivä päivältä. Mustarastaat laulavat viekoittelevasti, vaikka pellot saattavat vielä olla kantohankien peitossa. Luonto alkaa kuitenkin heräilemään jo uuteen kiertoon, kevätaurinko nostaa poskipäille ensimmäiset pisamat. Ihmiset hakeutuvat talojen seinustoille tuulensuojaan ja nostavat katseensa haaveellisena kohti aurinkoa räystäiltä tippuvien pisaroiden rauhallista rytmiä kuunnellen.

Kevään energia lisääntyy pikkuhiljaa niin luonnossa kuin meissä ihmisissäkin. Elämme sitten kaupungissa tai maalla, valon määrä lisääntyy, ja se vaikuttaa meihin niin kuin se vaikuttaa kaikkiin eläimiin ja kasveihin luonnossa. Mielemme saattaa olla osittain vielä roudassa pimeän talven jäljiltä, mutta valon lisääntyminen saa kehossamme mylläkän aikaiseksi: hyvää oloa tuottavan serotoniinin tuotanto lisääntyy ja empatian tunne kasvaa. Koemme muut ihmiset viehättävämmiksi, ja sosiaalinen eläin sisällämme alkaa heräilemään, talvihan on saattanut mennä lähinnä sisätiloissa itseksemme nököttäessä. Testosteronin määrä lisääntyy sekä miehillä että naisilla, ja muutumme aktiivisemmiksi hormonien alkaessa hyrrätä.

Kalenterivuosi alkoi monissa muinaisissa kulttuureissa maaliskuusta – alkoihan uusi kasvukausi silloin myös luonnossa. Myös astrologinen vuosi alkaa maaliskuun kevätpäiväntasauksesta, oinaan merkistä. Roomalaiset nimesivät kuun Martiukseksi sodan ja viljelysten jumalan Marsin mukaan. Ennen juliaanista kalenteria Roomassa käytettiin kymmenkuukautista kalenteria, jonka ensimmäinen kuu maaliskuu oli. Pitkän rauhanomaisen talven jälkeen myös soturit olivat voimissaan ja aloittivat harjoittelunsa. Pohjois-Amerikan intiaaniheimot puolestaan puhuivat muun muassa matokuusta tai sokerikuusta – maan matoset kömpivät esiin pehmenneen maan uumenista ja ötökät puiden rungoista houkutellen pikkulinnut paikalle. Vaahterat ovat valmiita luovuttamaan mahlaansa, josta keitetään makoisaa vaahterasiirappia. Itselleni iloa tuo eräiden heimojen käyttämä nimitys ”herkkien silmien kuu” – kylmä kevättuuli yhdistettynä kirkkaaseen auringonpaisteeseen saa ainakin omat silmäni valumaan vuolaasti juuri maaliskuussa!

Reetta Ranta: Rituaalikirja – Etsijän opas

Nimet

helmikuu, oksilla ja hangilla kimaltelevien helmien mukaan
February (eng.) roomalaisten helmikuisen puhdistautumisrituaalin mukaan, Februārius, Februan kuu.
lumikuu (dakota), karhun kuu (ojibwe), mustakarhun kuu (tlingit), nälkäkuu (cherokee)

Erityisiä päiviä

• laskiainen

• Mardi Gras

• saamelaisten kansallispäivä 6.2.

• ystävänpäivä 14.2.

• Kalevalan päivä 28.2.

• karkauspäivä 29.2. ( joka neljäs vuosi)

Helmikuussa valon määrän lisääntymisen näkee jo selvästi: aurinko kimaltelee hangilla erityisen kirkkaana, ja vaikka päivä on edelleen lyhyt, muistuttavat iltataivaan kauniit auringonlaskut kevään tulosta. Pihan pikkulinnut alkavat aktivoitua ja valmistautua reviiriensä varaamiseen – saattaapa mustarastaskin jo lurauttaa huilumaisen sävelmänsä. Vanhan suomalaisen kansanuskomuksen mukaan linnut valitsevat kumppaninsa helmikuun 14. päivänä, joka nykyään tunnetaan maailmalla Valentine’s Day’nä ja Suomessa ystävänpäivänä. Auringonvalon lisääntyminen ja lintujen laulu on lupaus keväästä. Myös omassa kehossamme alkaa tapahtua: kaipaamme puhdistautumista, valoa, vitamiineja!

Helmikuu on täynnä juhlia eri puolilta maailmaa: meille suomalaisille tuttu laskiaistiistai on aina päivää ennen tuhkakeskiviikkoa, joka aloittaa kristillisessä perinteessä 40 päivän paaston. Paastorituaali symboloi Jeesuksen pyhiinvaellusmatkaa Jerusalemiin. Katolisessa ja ranskankielisessä perinteessä – erityisesti New Orleansissa – juhlittava Mardi Gras -juhla on karnevaalikauden päätösjuhla, jota juhlitaan aina 46 päivää ennen pääsiäistä. Kuun puolivälissä 14.2. juhlitaan ystävänpäivää tai amerikkalaisittain Valentine’s Day’tä, ja sattuupa kiinalainen uusivuosikin usein helmikuulle.

Monet laskiaisajan karnevaaliperinteistä ovat ikiaikaista pakanallista perua ja liittyvät kevään ja hedelmällisyyden juhlintaan. Itse karnevaali-sanakin liittyy ajankohtaan. Sen alkuperästä on monia tulkintoja, mutta mitä ilmeisimmin sana viittaa lihan pois jättämiseen ravinnosta (latinan carnem levare, lihan pois ottaminen). Paasto onkin ollut tähän vuodenaikaan hyvin luonnollinen ja joskus jopa pakollinen rituaali. Talven ruokavarannot oli käytetty jo loppuun, lehmät olivat ummessa eli eivät tuottaneet enää maitoa, ja uutta satoa piti odotella kevääseen saakka.

Roomalaisille helmikuu merkitsi vuoden loppua, joka oli puhdistautumisen ja jumalille uhraamisen aikaa. Helmikuussa tasataan myös kalenterivuosi – karkausvuosi on aina joka neljäs vuosi, jolloin helmikuussa on ylimääräinen 29. päivä, karkauspäivä. Myös trooppisella eläinradalla vesimies luovuttaa paikkansa astrologisen vuoden viimeiselle merkille, kaloille, 19.2., jonka tähdistössä Aurinko viipyy aina 20.3. asti.

Helmikuun nimi huokuu puhtautta ja puhdistautumista. Englanninkielisen sanan February alkuperä on tietysti latinaa ja tulee roomalaisesta puhdistautumisfestivaalista nimeltä Februa. Sitä juhlittiin muinoin kuun puolessa välissä. Amerikan alkuperäiskansat ovat kutsuneet kuuta luonnossa tapahtuvien muutosten mukaan esimerkiksi ”lumikuuksi” (lunta sataa eniten helmikuussa), ”karhun kuuksi” (karhut synnyttävät poikasensa talvipesään) tai ”nälkäkuuksi” (ruoka alkoi olla tähän aikaan vuodesta jo vähissä).

Suomen kielen nimitys vuoden toiselle kuukaudelle tulee niin ikään luonnosta. On tyypillistä, että helmikuussa kosteus kerääntyy ilmaan, ja kun vesi tiivistyy jäisiksi helmiksi puun oksille tai jääkiteet loistavat auringonpaisteessa keväthangella, on aivan kuin pienet helmet kimaltelisivat kaikkialla. Helmikuu kannustaakin siis ensin juhliin ja sitten niin sisäiseen kuin ulkoiseenkin puhdistautumiseen. Kuun lopussa voit sitten itsekin loistaa kuin helmi!

Reetta Ranta: Rituaalikirja – Etsijän opas

Nimet

tammikuu, jossa tammen merkitys on ’napa, akseli, keskipuu’
January (eng.) eli roomalaisen alkujen ja loppujen jumalan, Januksen kuukausi, latinaksi mensis ianuarius
suden kuu (useat Pohjois-Amerikan alkuperäiskansat), keskikuu (assiniboine), kylmäkuu tai räjähtävän pakkasen kuu (cree), jäätymisen kuu (algonquin)

Erityisiä päiviä

• avantouintipäivä 1.1.

• Nuutinpäivä 7. (vanhan kalenterin mukaan) tai 13.1. ( joulun loppu)

• talvennapa 13.1. (keskitalven kohta, jolloin karhu kääntää kylkeään)

Tammikuu avaa uuden vuoden pimeänä ja kylmänä. Kylminä öinä tähtitaivas loistaa kirkkaana, saatat nähdä myös Mars-planeetan loistavan aamutaivaalla. Kotitähtemme Aurinko on nyt lähimpänä Maata, mutta sen lämpö ei pohjoiselle pallonpuoliskolle juurikaan säteile. Maapallon akseli pitää meidät juuri nyt kallellaan pois päin Auringosta, joka siirtyy trooppisella eläinradalla tammikuun 21. päivänä Jousimiehen tähdistöstä Vesimiehen tähdistöön.

Puut nuokkuvat lumipeitteen alla, metsässä on hiljaista. Kovalla pakkasella puut paukahtelevat ojennellessaan kylmenneitä jäseniään. Vain lumen pinnalla sinne tänne risteilevät tassunjäljet paljastavat jonkun liikkuneen täällä. Järvet ja joet ovat jäässä, tai ainakin niiden tumma vesi liikkuu hitaasti ja raskaasti. Elämme vielä hetken hiljentymisen ja alitajunnan aikaa, mutta uuden vuoden energia alkaa pikkuhiljaa kuplimaan sisällämme: lupaus valon paluusta on jo saatu talvipäivänseisauksen yhteydessä. Joulun ja uudenvuoden juhlinta saattaa tuntua raskaana kehossa ja mielessä, ja alamme usein haikailla jo kevättä, vaikka parhaat talvikelit saattavat olla vielä edessä. Hetki on kuitenkin vielä hyvä malttaa, juurruttaa mieli luonnon rauhan kanssa samaan rytmiin, katsoa sisäänpäin ja tutkailla mennyttä samalla kun alamme haaveilla jo tulevasta.

Vakaa ja majesteetillinen tammi sopii aloittamaan uuden vuoden. Se oli suomalaisessa mytologiassa maailmanpuu, jonka varassa koko maailman kansi eli taivas lepäsi ja yllämme kiertävä tähtitaivas pyöri. Tammi tarkoittaa kuun nimen yhteydessä napaa, talven sydäntä – onhan tammikuu yleensä keskellä talven kylmintä ajanjaksoa.

Roomalaisessa mytologiassa tammikuussa juhlittiin Janus-jumalaa. Hän oli uusien alkujen ja loppujen, porttien, siirtymäriittien ja muutoksen jumala. Hänet kuvattiin usein kaksikasvoisena, koska hän pystyi katsomaan samaan aikaan sekä menneisyyteen että tulevaisuuteen. Janusta juhlittiin ihmiselämän tärkeissä aloituksissa, kuten häissä tai istutus- ja kylvökauden alussa. Janus on antanut myös vuoden ensimmäiselle kuukaudelle nimen monissa germaanisissa kielissä – esimerkiksi englannin January tai ruotsin januari.

Pohjoisamerikkalaisessa ja brittiläisessä kulttuurissa tammikuuta on kutsuttu sudenkuuksi, koska susien kerrotaan ulvovan vuoden alussa erityisen paljon. Susien helmikuussa alkava kiima-aika lähestyy, ja jos eläisimme vielä luonnossa ja meillä olisi tarpeeksi susilaumoja ympärillämme, kuulisimme kenties niiden kutsuvan yön pimeydessä toisiaan.

Reetta Ranta: Rituaalikirja – Etsijän opas